keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Hyvää juhannusta!

Tänään aamulla klo 7.24 oli kesäpäivän seisaus. Kevät eteni vähän hitaanlaisesti ja viileitä päiviä on vielä kesällekin riittänyt. Mutta kesää on vielä paljon jäljellä, joten nautitaan niistä päivistä jokaisesta. Samalla tavalla tietenkin tulevista vuodenajoista, jokaisesta tavallaan. 

Kenelle sitten kesäloma on tulossa, niin toivotaan hyviä lomailmoja heille. Itselläni lomapäivät jää viikonlopuille, mutta niinä päivinä koitan tuulettua vähän tienpäällä, sen minkä kotiaskareet ja velvoitteet antaa myöden. 

Hyvää keskikesän aikaa kaikille, toivoo Puusuutari! Tervehdyksen lukijoille lähettää myös takapenkkiläinen!
  




torstai 9. maaliskuuta 2017

Uretaania, lasivillaa, lastulevyä




Rakenteisiin piilotettuja sähkö- ja vesiputkia, ynnä muuta modernisointiin liittyviä saneeraustapoja viime vuosikymmeniltä. Kun talolla on ikää tänävuonna kaikkiaan 232 vuotta, on sinä aikana tehty remontteja tietenkin paljon. Pientä pintaremonttia ja vähän suurempaa perusparannusta. Ensimmäiset sata vuottaan talo oli toisaalla ja siirretty tälle paikalle 1800 -luvun loppupuolella. Jugendaikakaudella tämä talo on saanut nykyisenkaltaisen ilmeensä ja näihin mustavalkokuviin on talo asukkaineen silloin haluttu ikuistaa. 






Nyt taloon ollaan palauttamassa perinteisempää, ekologista rakennustapaa ja vanhanaikaisempaa, eli kauniimpaa ilmettä sisäpinnoille. Lastulevyjen alta paljastui muovia seinistä, lasivillan päältä. Muovipintaista paperia lattiasta. Muovipintaista puukuitulevyä katosta, jonka alla vielä vanhempi lastulevyinen kattopinta. Talossa olikin ollut aina asuminen, vähän kuin pullossa eläisi. Kuitenkaan mitään muoveista ja lasivillasta aiheutuneita vaurioita ei näkynyt vielä. Sen verran on "tuuletus pelannut eristekerroksissa". 








Lattia kannatinhirret on jo tuettu uudelleen, alalaudoitus tehty umpeen, jonka päällä puukuitulevy, sekä lattiajuoksut, eli koolingit. Seinä- ja kattopintojen purkaminen työn alla.









Lattioihin kuivaa uutta kutterinpurua edellisen lasivillan, turpeen, hiekan, yms tilalle. Purupuhallin olisi ollut tässä hyvä juttu, mutta tuntui helpommalta lapioida puru säkkeihin ja kantaa sisälle, kuin hakea imuria vuokraamosta. Sellainen imuri on ollut itsellä työn alla jo muutaman vuoden. Mutta alapohjan täyttäminen säkkityönä on vielä helppo homma, toisin kuin yläpohjan, johon se imuri olisi ehdoton työkalu. 





Myös hirsikorjaukset oli tehty saneerausremonteissa lasivillalla. Nyt sahatavarapiirulla.

*****

Sitten tämän kevään lehtikirjoitukseni paikalliseen aviisiin, eli Auranmaan Viikkolehteen 7. pv maaliskuuta. Sekä Loimaan Lehteen 11. pv maaliskuuta:



Vanhat talot kuntoon

Kevät tulee tänäkin vuonna ja me pohjoisen ihmiset heräilemme talvihorroksista. Uutisissa sanottiin, että asuntokauppa näyttää vilkastumisen merkkejä, joka on seurausta työllisyyden paranemisesta.

Asuntokauppaan liittyy myös se vähäisempi sivujuoni, että myös vanhoille, asumattomille ja autioille taloille olisi usein ostajia, jos omistajat niitä suostuisivat sopivasti myymään. Näitä Khronokselle pyhitettyjä taloja meidän kulmilla on paljon. Viittaan tässä IC-98 taiteilijaryhmän samannimiseen projektiin Pöytyällä, jota pidän ilveilynä.

Kun asumiseen rakennettu talo on kerran päässyt autioitumaan ja vuodet siihen jo jälkiään jättämään, miksi siitä ei voisi luopua sopuhintaan joillekin nuoremmille, tai muuten innokkaille idealisteille, joita rakennusperintömme henki vielä puhuttelee. Vanha talo edullisesti ja ränsistyneenäkin on usein ostajalle parempi investointi, kuin saneeraamalla peruspilattu vanha talo.

Itsetietoisen, ja itsestään ylpeän kansakunnan osana haluan edellyttää tässä tyhjien talojen omistajilta velvollisuutta ja kunniantuntoa menneiden sukupolviemme rakennustyön säilyttämiseksi.
Kartanot, pitsihuvilat, kansakoulut, asemarakennukset ja muut vallasväen pytingit keräävät eliitin kiinnostusta ja saavat näkyvyyttä. Mutta maaseudulla on paljon asutustiloja jälleenrakennuskaudelta, torpparivapautuksen ajalta, sekä vielä muonamiehen mökkejä ja mäkitupia, jotka edustaa tämän kansakunnan vähäosaisen enemmistömme asutushistoriaa.

Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlan kunniaksi voisimme laittaa paikat kuntoon myös näillä rannikkoasutuksen takamailla.

Jari Lehtonen
Kellonsoittajan vanhasta talosta

Pöytyä kk.





maanantai 16. tammikuuta 2017

Matkakuvia

Tein pienen kulttuurimatkan vuodenvaihteessa itärajan tuolle puolen Petroskoihin. Se oli minulle ensimmäinen matka Venäjälle ja oli siinä pientä jännitystä ilmassa, kun tein matkan omalla autolla. Matka oli samalla kuin aikamatka, yksi tunti tulevaisuuteen ja samalla muutama vuosikymmen menneisyyteen. Tunti tulevaisuuteen siksi, että vuosi vaihtui siellä tuntia ennen, kuin meillä täällä Suomessa. Mutta kaupunkikulttuuri kadulta katseltuna oli kuin meillä joskus ennen. Pieniä erikoisputiikkeja, joita joskus sanottiin kai lyhyttavaraliikkeiksi. Kauppaliikkeitä, joissa oli vain liha- ja leipätiski. Hedelmäkioskeja kadunvarressa, tai kalakauppiaita ulkosalla. Sekatavaraliikkeitä, tai erikoisliikkeitä, joissa kaksi tai useampi myyjää omien pöytiensä takana, mutta ei yhtään asiakasta enää illansuussa. Mutta kauppa kannattaa kuitenkin. Se on pientä kapitalismia. 



Heti alussa kävelymatka suuntautui sattumalta rakennustyömaalle, johon olisin itsekin mieluusti jäänyt puuhastelemaan ja oppia ottamaan. Karjalan miehet siinä rakensivat Tsasounaa, jo toista samalle tontille. Karjalaista rakennuskulttuuria ja arkkitehtuuria parhaimmillaan.










Hirret on varattu ja kehikko pystytetty jo kertaalleen jossain muualla Ei kuitenkaan mitään bulkkitavaraa, vaan oikeaa käsityötä. Hetken mietin, että mikä osa on tuo alimman kuvan hirsi, mutta se on katon harjalle paanujen päälle.





Hotelli Pohjola ja katunäkymää siitä vastapäätä kauniissa valaistuksessa ja sopivan kirkkaana pakkasiltana.





Joulutori Kirovin torilla ja Musiikkiteatteri siinä laidalla iltavalaistuksessa ja päivänvalossa. Siellä kävimme kahtena peräkkäisenä päivänä nauttimassa korkeakulttuurisesta näyttämötaiteesta.







Ensimmäisenä iltana kävimme katsomassa Straussin Lepakko -operetin, ja heti seuraavana päivänä oli esityksenä jouluinen Tsaikovskin Pähkinänsärkijä. Musiikkitetteri rakennus on rakennettu vuonna 1955, vaikka mielestäni tuo arkkitehtuurinen tyyli muistuttaa enemmän jotain romantiikan aikaa, tai sinnepäin.








Asuinkerrostalojen Petroskoi onkin selkeästi Neuvostoliiton reaalisosialismin aikakautta, vaikka ei se niin kovasti poikkea meidän kotoisista kerrostalolähiöistä. Hitaasti sielläkin etenee korjausrakentaminen ja saneeraaminen, mutta harvassa on ne talot, jossa koko talo olisi kerralla kunnostettu. Jokainen asukas voi vaihtaa ja vaihdattaa ikkunoita ja ovia omiin asuntoihinsa. Jukisivut onkin kuvaannollisesti sanottuna aika värikkäitä, kun vierekkäisissä huoneustoissa on rinnakkain vanhaa haristunutta puupuite -ikkunaa ja uutta valkoista alumiinipokaa. Tai parvekkeiden kattamisessa ja lasituksissa on mielikuvitus ja vanhan kierrättäminen aika yksilöllistä ja persoonallista.








Petroskoi on Turkua suurempi kaupunki asukasluvultaan.  Myös vanhoja puutaloja on aika paljon, mutta niiden korjaamisessa meikäläinen rakennusperinteen henki ei näy. Kunnostettava talo saa usein pintaansa lasivillaa ja peltiverhoilun. Ikkunat vaihdetaan, jos kyseisen huoneiston asukas ne haluaa ja maksaa.    






Sitten on vielä vanhaa karjalaista rakennuskantaa, joista pakkasella nousi savu jostain piipusta. Eli talossa asutaan vielä. Kylkeen rakennettu uudempi kivitalo on sekin meidän rakennusperinteen mittapuulla jo vanha.

Joskus olen kuullut, että lähelle voi olla pitkä matka. Täytyy matkustaa kauas, että näkee paremmin lähelle. Tai se, että matkailu avartaa maailmankuvaa. Minulla matkailu ehkä supistaa omaa maailmankuvaa ja elämänpiiriä. Sitä huomaa paremmin ja muistaa, kuinka hyvä on olla kotona omassa mökissä.





Kirkonpolttajia on kuulemma myös Petroskoissa. Tämän pienen ortodoksikirkon paikalla oli ollut vanhempi kirkko, joka oli tuhopoltettu. Mutta uusi rakennettiin sielläkin talkoovoimin.
Vanhat valurautaiset ristit hautausmaalla on maalattu iloisen värisiksi.






Vanha juutalainen hautausmaa on jäänyt osittain rakennemuutoksen, eli kauppakeskuksen jalkoihin. Se on sittemmin, tai neuvostoajan jälkeen kunnostettu ja aidattu uudelleen.






Otto Wille Kuusisen muistomerkki katselee ÄänisellePetroskoin kaupunki oli jo jatkosodassa saanut suomalaisen nimen Äänislinna.






Uaz maasturit tuli itselle tutuiksi jo armeijassa kolmisenkymmentä vuotta sitten. Ne oli jo silloin vanhaa tekniikkaa, mutta huonoissa olosuhteissa varmoja kulkupelejä. Täällä niitä oli autokaupan pihalla uusia vanhan mallisia pitkät rivit. Myös samanmerkkinen kaupunkimaasturi uudella tekniikalla ja muotoilulla. 





Myös oikean karhun mallinen puukarhu patsastelee kaupungilla lähellä Pohjola hotellia. Tämän tekijä onkin jo ammattilainen ja kuvanveistäjä. Ei mikään sunnuntaisahuri.

Paljon nähtävää ja koettavaa jäi seuraavallekin matkalle. Varmasti kesä näyttäisi paremmat kasvonsa myös Petroskoista.